ÄOL:n uusi puheenjohtaja Irene Bonsdorff jatkoi Helsingin Sanomissa 1.2. keskustelua lukutaidosta:
"Huolipuheeseen ei saisi hautautua, vaikka ongelman laajuus vetääkin vakavaksi. Kuten Äidinkielen opettajain liiton vuosikokouksen julkilausumassa todetaan, lukutaitotyö on 'kaikkien yhteinen jaettava'. Tätäkään ongelmaa koulu ei pysty yksin korjaamaan.
Hiljattain valmistunut Kansallinen lukutaitostrategia 2030 on oiva väline työssä kirjallisen sivistyksen puolesta. Sille on saatava näkyvyyttä, poliitikkojen vankka tuki ja pysyvä rahoitus."

Mielipide|Lukijan mielipide

Digin halvaannuttava vaikutus koskee kaikkia nuoria vanhempien kirja­myönteisyydestä riippumatta

Riittääkö pienessä maassa enää korkeakoulukelpoisia nuoria akateemisille aloille, joilla edellytetään sujuvaa teknistä lukutaitoa ja laajojen tekstikokonaisuuksien ymmärtämistä?

KESKUSTELUSSA lukutaidon ja kirjallisuusharrastuksen kriisistä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajilla tuntuu menevän kuin suomalaisella sikatilallisella: tuotantolinja on huippuunsa viritetty, tuote on eettinen ja terveellinen, mutta se ei enää myy.

YKSI parannusehdotus lukemiskeskustelussa koskeekin äidinkielen opetusta: opettajien tulisi kääriä tuotteensa houkuttelevaan pakettiin ja maanitella vastentahtoiset oppilaat lukemaan juuri nuoria itseään kiinnostavia sisältöjä.

Peruskoulun tavoitteet monilukutaidosta eivät kuitenkaan täyty, jos lätkänpelaajalle tarjotaan vain urheilijoiden elämäkertoja. Näin vaatimustaso laskee, lätkänpelaajan maailmankuva ei laajene eikä taito ymmärtää ja tulkita erilaisia tekstejä kehity.

KOULUMAAILMASSA keskustellaankin paraikaa siitä, tuleeko opettajien hyväksyä selitykseksi kaikkeen vetämättömyyteen – myös lukemisen välttämiseen – se, ettei asia vain kerta kaikkiaan kiinnosta. Koulussa työskentelevät näkevät selvästi, että monilla nuorilla kaiken tekemisen intensiteetti on vähäinen. Tällainen keskittymiskyvyttömyys on henkinen vamma, joka haittaa paitsi lukemaan ryhtymistä myös kokonaisen tekstin kirjoittamista. Samoin perustellun mielipiteen muodostaminen isoista asiakysymyksistä – siis ajatteleminen – on vaikeaa.

Moni nuori tunnustaa lukemisen ja kirjallisuuden arvon, mutta digi estää ryhtymisen. Suuri joukko nuoria taas kokee, ettei lukeminen tarjoa heille mitään lisäarvoa elämässä.

LUKUTAITOKESKUSTELUA onkin hallinnut erittäin perustellusti huoli syrjäytymisvaarassa olevista huonoista lukijoista. Olisin huolissani myös siitä, riittääkö pienessä maassa enää korkeakoulukelpoisia nuoria akateemisille aloille, joilla edellytetään sujuvaa teknistä lukutaitoa ja laajojen tekstikokonaisuuksien ymmärtämistä. Digin halvaannuttava vaikutus koskee kaikkia nuoria vanhempien kirjamyönteisyydestä riippumatta.

HUOLIPUHEESEEN ei saisi hautautua, vaikka ongelman laajuus vetääkin vakavaksi. Kuten Äidinkielen opettajain liiton vuosikokouksen julkilausumassa todetaan, lukutaitotyö on ”kaikkien yhteinen jaettava”. Tätäkään ongelmaa koulu ei pysty yksin korjaamaan.

Hiljattain valmistunut Kansallinen lukutaitostrategia 2030 on oiva väline työssä kirjallisen sivistyksen puolesta. Sille on saatava näkyvyyttä, poliitikkojen vankka tuki ja pysyvä rahoitus.

MITÄ siis odottelemme? Lukutaidon ja kirjallisuuden valtava merkitys on tieteellisesti todistettu, ja suomalaiset arvostavat niitä. Tätä hymistelemme digilaitteen ääressä ja jatkamme osallistumista ihmiskokeeseen, jossa ihan tietoisesti annamme älyllisen suorituskykymme rapistua.

Vaikka äidinkielen opettaja tunteekin aina silloin tällöin olevansa kauppaamassa vanhentunutta käyttöliittymää, tuottaa työ myös paljon iloa. Nuorissa on edelleen himolukijoita. Joka päivä moni lapsi ja nuori löytää elämyksiä lukemastaan ja yhdessä luettu journalistinen teksti tai romaani kirvoittaa oppitunnilla syvällisiä keskusteluja. Kaikkien aikuisten pitäisi päästä jakamaan tämä ilo.

Irene Bonsdorff

puheenjohtaja

Äidinkielen opettajain liitto