Ei entiselleen mikään jää

1.12.2020

Sanotaan, että koulutusta ja opettajuutta pitää kehittää. Sanotaan, että oppiminen ja yhteiskunta muuttuvat. Sanotaan, että ennenkin oli hyvin. Opettajan työ ei ole samanlaista kuin ennen, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Jos tekisimme koko työuramme ajan työtä siten kuin sen opimme joskus omien opintojemme aikana, saattaisi tulla sanomista. Moni hyvä asia kestää muuttumattomana, mutta perusvire on koko ajan altis ajan hengelle ja luontaisille muutoksille.

Oma lukunsa on se, jos opetusta halutaan muuttaa muutoksen itsensä vuoksi. Poliittisilla tai muilla koulun ulkopuolisilla tahoilla on Suomessa onneksi vain marginaalinen vaikutus siihen, mitä ja miten työmme teemme. Opettajan pedagoginen vapaus on pitkään ollut suomalaisen koulutuksen kulmakiviä. Jos opettaja kokee joutuvansa huonosti perusteltuun muutokseen, saavat ennakkoluulot vallan.

Viime kuukausina ennakkoluuloja on herättänyt oppivelvollisuuden laajentaminen, johon on kytketty toisen asteen koulutuksen maksuttomuus. Olemme kuulleet useita perusteltuja kommentteja laajentamisen ja maksuttomuuden ongelmista. Opettajat ovat kokeneet pedagogisen vapauden olevan uhattuna.

Mutta entäpä jos oppivelvollisuuden laajentaminen ja maksuton toinen aste nähdään mahdollisuuksina? Mahdollisuuksina kehittää omaa opetusta sellaisiin suuntiin, joissa vielä kukaan ei ole käynyt? Mahdollisuuksina tehdä opettajan työtä niin kuin sitä vielä kukaan ei ole tehnyt?

On myös tunnustettava, että toisen asteen maksuttomuudella on uhkansakin. Ainakin silloin, jos koulutuksen järjestäjät ryhtyvät tolkuttomiin ratkaisuihin. Tai jos koulutuksen järjestäjillä ei ole toteuttamiseen riittävästi rahaa. Voihan uudistuksen pilata helposti, jos maksuttomuuden kustannukset yhteiskunnalle arvioidaan väärin. Tai jos oppimateriaalihankinnat päätetään keskitetysti ilman, että opettajat voivat vaikuttaa niihin.

Samalla voi myös pohtia, miltä maksuttomuus ja oppivelvollisuus näyttää toisesta näkökulmasta: Perusopetus on ollut maksutonta vuosikymmenet, eikä oppivelvollisten opetus ole tiettävästi kaventanut opettajan työtä. Peruskouluissa opettajat valitsevat oppimateriaalinsa ja työskentelytapansa siinä missä muutkin opettajat.

Muutoksia voi tarkastella myös opettajien valmiuksina kohdata ne. Jos emme saa riittävää koulutusta, menee yhteiskunta ohi sekä kouluista että opettajista. Opettajat saavat täydennyskoulutusta tarpeisiinsa nähden hämmästyttävän vähän. Jos saisimme valita itse vuotuisten veso- ja muiden koulutusten aiheet, olisimme jo pitkällä.

Olemmekohan muuten huomanneet, että jos opettaja osallistuu vain pakollisiin koulutuksiin, se näkyy myös oppilaiden oppimistuloksissa? Karvi havaitsi tämän uusimmassa perusopetuksen oppimistulosten arvioinnissa: ”Opettajia koskevista taustamuuttujista ainoastaan opettajan osallistumisella täydennyskoulutukseen oli heikko yhteys oppilaiden arviointitulokseen.” Liian usein suostummekin siihen, että tuskailemme ensin massatilaisuuksissa, joista ei jää mitään mieleen. Sen jälkeen käytämme omaa aikaamme (ja rahaamme) sellaiseen koulutukseen, jolla on oikeasti käyttöä. Mitäpä luulet, tekevätkö lääkärit samoin? Entä muut kunnan työntekijät?

Siksi minä haaveilen muutoksesta. Sellaisesta muutoksesta, jonka suunnan ja vauhdin me opettajat määrittelemme itse. Haaveilen myös siitä, että meillä on yhdessä halu ja taito vastustaa sellaista muutosta, joka aiheuttaa vahinkoa. Entiselleen jäämisestä haaveileminen johtaa vain sellaiseen muutokseen, johon emme voi vaikuttaa.

Jaakko Sarmola
varapuheenjohtaja