Perustuu tositapahtumiin

On sunnuntai pyhäinpäivän jälkeen. Olen ollut edellisestä perjantaista alkaen hieman kipeä. Juuri sen verran flunssassa, että vasta työpäivän jälkeen olen todennut, että olisi parempi olla tekemättä mitään.

Lauantaina annoin itselleni aikaa. Tein jotakin ihan tavallista: siivosin, tein ruokaa, pesin astioita ja pyykkiä. Luin Väylän loppuun. Söin lääkkeitä ja karkkia ja toivoin, että toivun pian.

Tänään, sunnuntaina, arvioin oppilaiden tekstejä. Kuten monesti aiemminkin, työviikkoni oli kuusipäiväinen. Tämä päivä oli varattu rästinäyttöjen arvioinnille. Tällä kerralla selvisin tunnissa ja ajattelin tyytyväisenä, että loppupäivän aikana en voi tehdä mitään.

Sitten havahduin. Miksi elämäni on tällaista? Enkö myös minä voi rajata elämääni niin, että saan käyttää koko viikonlopun tekemättä töitä? Tarvitaanko vapaaseen viikonloppuun tietoisuus siitä, että olen vapaa pelkästään siksi, että minulla ei ole mitään työtä tekemättä? Eihän se näin voi mennä.

Mietin myös, miksi on tapana toivottaa pikaista paranemista. Kyllä flunssasta eroon pääsee, koska on se aikaisemminkin loppunut aikanaan. Onko elämämme niin keskittynyt suoritta- miseen, että tarvitsemme sairastumista osoittamaan, että työtä ei voi tehdä jatkuvasti? Onko elämämme niin työkeskeistä, että toivotamme toisillemme mahdollisimman nopeaa paluuta takaisin työn pariin?

Ymmärrän kyllä nopean paranemisen tarpeen, kun toivon itsekin mahdollisimman kivutonta arkea. Samalla ajattelen, että kyllä työpaikka minuttakin pärjää. Kukaan ei ole niin korvaa- maton, että työntekoa kannattaisi yrittää kipeänä. Eikä minunkaan olisi oikeasti kannattanut arvioida oppilaiden tekstejä juuri tänään.

Flunssaisena pohdin tänään muutakin. Sitä, kuinka olisin voinut seuraavana päivänä kertoa opetusministerille terveisiä opettajien arjesta. Olisin voinut keskustella OAJ:n puheenjohtajan kanssa ja viedä terveisiä myös Äidinkielen opettajain liiton jäseniltä. Olisin voinut sitä, tätä ja tuota. Olisin voinut olla tunnollinen suorittaja.

Mitä tästä voisi oppia? Ainakin sen, että yhteinen liittomme onnistuu kyllä viemään jäsentemme asioita eteenpäin. Vaikka se ei tapahtuisikaan niin kuin olimme alun perin ajatelleet sen tapahtuvan. Liittomme tekee vahvaksi se, että meitä on paljon ja olemme yhteisellä asialla. Toimintamme ei koskaan ole vain yhden asian tai henkilön varassa, vaan toimimme moniäänisesti ja usean henkilön voimin.

Lisäksi voisi oppia, että opettajan työ ei saa olla jatkuvaa suorittamista. Meidän ei pidä olla aina valmiita siihen, tähän ja tuohon. Meillä pitää olla mahdollisuus ja halu tunnustaa, että aina ei voi olla reipas. Aina ei voi tehdä töitä. Aina ei voi suorittaa.

Sen sijaan voimme luottaa toisiimme, läheisiimme ja yhteisöömme. Voimme luottaa siihen, että koulun arki pyörii huomennakin. Oppilaat ja opiskelijat pärjäävät kyllä, vaikka emme itse olisi työkykyisiä. Joku oppii huomenna jotakin siitäkin huolimatta, olenko minä työpaikallani vai en.

Äidinkielen opettajain liiton tehtävänä on puolustaa jäsentensä oikeutta hyvää arkeen ja laadukkaaseen työhön. Teemme sitä yhdessä, kaikkien jäsentemme parhaaksi. Yhteen emme kuitenkaan liittona pysty: emme voi suojella ketään itseltään. Siksi vetoan (omaan kokemukseeni tukeutuen), että jokainen meistä muistaa oman rajallisuutensa ja on itselleen armollinen.

Omasta hyvinvoinnista jaksaminen on niin arvokasta, että se pitää muistaa jokaisena päivänä. Ei ainoastaan silloin, kun sairastuu ja joutuu pysäyttämään oman elämänsä pyörittämisen. Jos työnantaja ei anna tähän mahdollisuutta, kannattaa soittaa luottamusmies apuun.

Toivotan kaikille liittomme jäsenille parahultaisia pakkaspäiviä ja kiireetöntä joulun odotusta! Toivon myös, että vuonna 2022 meillä on mahdollisuus keskittyä elämässämme olennaisiin asioihin – itsestämme huolta pitäen.

Jaakko Sarmola
puheenjohtaja