Sukupolvikokemuksia

Moni viime vuosien sukupolvikokemus liittyy jollakin tavalla kevääseen. Den glider in. Hard rock hallelujah! Mestari pokaalinsa kanssa lentokentän punaisella matolla, kontallaan. Löikö Mörkö sisään? Torilla tavattiin ja patsaita halattiin.

Jokaisella sukupolvella on omat kokemuksensa. Yhteiset tuntemukset siitä, että juuri tässä on se tapahtuma, joka yhdistää meitä. Tuntemukset siitä, että juuri tässä asiassa olemme yhdessä. Olennaista on se, että kokemus on oikeasti yhteinen eikä vain yksittäisen henkilön kokemusta.

Sukupolvikokemuksiin liittyy myös vahva selviytymisen tunne. Vaikka tsunami ja Tšernobyl olivat katastrofeja, niiden jälkeenkin elämä lopulta voitti. Lama vei työpaikkoja, mutta siitäkään huolimatta emme antaneet periksi.

Tänä keväänä olemme uuden yhteisen kokemuksen äärellä. Opettajan työ on muuttunut poikkeuksellisen nopeasti sellaiseksi, jota kukaan ei osannut ennustaa lukuvuoden eikä edes lukukauden alussa. Etäopetukseen ja etätyöhön siirtyminen on onnistunut päällisin puolin hämmästyttävän sujuvasti. Kouluja ja opettajien ammattitaitoa on hehkutettu enemmän kuin aikoihin. Kyllä on kelvannut olla opettaja!

Pinnan alla kuitenkin muhii. Opetuksen järjestämisessä on valitettavasti suuriakin eroja. Erot konkretisoituvat vähintään kuntien välillä, mutta eroja on myös koulujen ja muiden oppilaitosten välillä. Ja niiden sisällä. Jotkut meistä kuormittuvat kohtuuttomasti. Työaikaa menee aiempaa enemmän, eikä sitä korvata riittävästi. Näin ei saa päästä käymään, ja palkkauksessa pitää poikkeusoloissakin noudattaa virka- ja työehtosopimuksia. Sopimuksia ei voi jättää noudattamatta vain sillä perusteella, että joillakin muilla aloilla joudutaan irtisanomaan ja lomauttamaan henkilökuntaa.

Meillä opettajillakin on oikeus tulla kohdelluiksi yhdenvertaisesti. Eikä voi olla niin, että opettajat uupuvat kohtuuttoman työtaakan alla: sitä ei voi perustella millään poikkeusolosuhteella. Henkisen ja fyysisen työkuorman pitää pysyä hallinnassa aina. Samoin pidän tärkeänä, että kunnioituksesta toisiamme kohtaan pidämme kiinni ammattimme arvostuksesta ja teemme työmme yhtä tunnollisesti kuin ennenkin.

Samalla haluan kuitenkin olla toiveikas ja ajatella armollisesti. Meidän ei tarvitse selvitä enemmästä kuin mihin pystymme. Jos (tai kun) emme saavuta etäopetuksen vuoksi samoja tavoitteita kuin lähiopetuksessa, siitä ei pidä olla huolissaan. Olisikin suorastaan hämmästyttävää, jos poikkeusolot eivät näkyisi opetuksessa ja oppimisessa mitenkään. Mielensäpahoittajan sanoin: »Onnellinen on se, joka tässä elämässä saa tehdä sen minkä parhaiten osaa ja mihin voimat riittävät.«

Toivon, että tämä kevät jää sukupolvikokemukseksi. Kokemukseksi opettajan työn arvostuksen noususta ja siitä, että sittenkin selvisimme. Ja saimme taas tavata torilla.